KEMIALLISET YSTÄVÄT - Siipi Empii

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

LP, Ikuisuus, 2018 / CS, Leaving Records

●

Tämän ilmestymisestä on jo nyt jokunen vuosi, mutta on yhä se tuorein Kemiallisten Ystävien kokopitkä, ja vaikka tämän levyn hyvyyden jo totesen ilmestymisvaiheessa, on se siitä huolimatta jäänyt liian vähälle kuuntelulle. Sama kohtalo on kylläkin suurimmalla osalla kaikista levyhyllyyn saapuneista levyistä. Levyjä vaan saattaa olla liikaa, uutta tulee koko ajan, jos ei ilmesty niin sitten sitä vaan löytää itse jotain vanhempia helmiä. 

KY jatkaa siinä missä sitä on totuttu kuulemaan edelliset kymmenisen vuotta. Kotistudiossa ollaan väännelty nuppeja suurennuslasin kanssa, kasattu kerroksia kerroksien päälle ja luotu moneen suuntaan samanaikaisesti hyppivää (tai leijuvaa, poikkoilevaa, surisevaa, yms.) rytmistä ja melodista rakennetta, johon mahtuu mukaan myös sekavampia abstrakteja osia, sekä valtava määrä kaikenlaisia elektronisia ääniä. Mukana saattaa olla myös akustisempia ääniä, mutta varmaksi ei voi sanoa... tai sitten niitä on ainakin sämplätty. Sämpleri tässä muutenkin pyörii ahkerasti läpi levyn - ja siihenhän sitä voikin latailla vaikka mitä. En tiedä onko sinne päästetty jopa animaatiohahmo Pingu vaiko ei, mutta siltä se ainakin kuullosti. Saattoi olla jokin muukin pingviini. Yksi kappale alkaa samalla äänellä kuin Keuhkojen "Ensimmäiset Vapaat Vaalit", ja sama ääni soi muiden mukana vielä siitä eteenpäinkin. Muistuttaako se vain sitä, vai onko se todella se - ja jos on, onko siinä jokin viesti tai merkitys, viittaus eteenpäin? Kaikkihan on mahdollista, varsinkin jos antaa itselleen luvan - aasin (-ja pingviinin) siltoja pitkin pääsee kauaksi jonnekin. Mitä tekijä itse on sitten halunnut sanoa onkin varmasti eri, luultavimmin vailla piilomerkitystä (ellei sitten alitajuisesti, ja siihenhän se toki sopisi...) ja annettu mennä lähinnä fiiliksellä ja toimivaan soundiin perustuen. 

Pitkän aikaa kun on ollut tälläistä materiaalia kuulematta, voi se alkuun hieman säikäyttää kaikella sillä nopeatempoisella ja värikkäällä äänimaailmalla - siksi vain koska siihen ei ole tottunut. Sen vuoksi soittelinkin tämän nyt kolme kertaa putkeen, jotta pääsisin paremmin sisälle, ja jossain määrin siinä onnistuinkin - paitsi että lopultakaan en voi sanoa pahemmin ymmärtäväni mitä tässä oikein tapahtuu. Sen verran kyllä tajuaa, että tässä ei ihan seikkailla enää metsissä taikka edes kaupungin kaduilla - tai jos liikutaan, niin liikutaan molemmissa samanaikaisesti ja vähintäänkin kryptiset eläinpuvut päällä, jotka välkkyvät ja jakavat välkkeellään morse-viestejä venuslaisille astronauteille ja muille vastaaville, joiden nimiä ei voi lausua, koska ihmisyytemme ei vain kestä sellaisen ulostuloa, ainakaan tässä ajassamme jossa tämä levy pyörii lautasella. Toisaalta voi hyvinkin olla, että planeettamme on tässä jätetty jo taakse, tai ainakin sellaisena kuin sen tässä kolmiulotteisessa tajunnassamme sen käsitämme, ja on annettu valtaa rinnakkaistodellisuuksien monimuotoiselle kasvillisuudelle ja pienelijöille.  

Levy kestää varmastikin aikaa, jo senkin vuoksi, että siihen on kasattu niin paljon kaikenlaista ääntä ja ujellusta joita ihmettellä vuosi tolkulla viikosta toiseen. Kappaleiden nimet voivat ehkä auttaa visiointia, mutta toisaalta voivat myös hämmennyttää entisestään (itse kuulun näihin jälkimmäisiin). Kuinka vain, mutta oikein hyvä ja kiinnostava tapaus tämäkin KY-sinfonia. Aiempi albumi "Alas Rattoisaa Virtaa" jäi itselleni etäiseksi, ja se jäi jopa hankkimatta, (eikä helppoja olleet sitä edeltävät "Ullakkopalo" ja "Kemialliset Ystävät" (aka."himmelikansi") - eli niihin nähden on tämä "Siipi Empii" helpommin lähestyttävää , eikä silti häviä värikkyydessään. Tapa vain esittää sitä värin ja kuvioiden liikettä on erilainen, kenties jopa vähemmän holtiton. 

Kemiallisten Ystävien hitaampaa julkaisutahtia pehmittää onneksemme tekijän sooloprojekti Tomutonttu, joka julkaisee levyjä hieman useammin, ja on tarpeeksi lähellä soundimaailmallisesti. Samojen laitteiden äärellä ollaan, enemmän tai vähemmän. Se mikä sitten erottaa nämä kaksi toisistaan rakenteellisesti ja muutenkin voisi olla hyvä kysyä itse tekijältä, sillä tämä arvio loppuu nyt tähän.

kansitaide: Jan Anderzén

SIIHHI - Totallo

 

 

 

Kasetti, Cudhigi Records, 2020

●

Samuli Tannerin soolotuotantoa tässä. Julkaistu alunperin diginä vuonna 2017 - mutta onneksi saanut myös kasettiversion rinnalleen. Tekijä on varmasti käynyt läpi useita vaiheita elektronisen ja muunkin musan saralla - ja sen huomaa kuunnellessa. Soundeja on pyöritelty ja väännelty efekteillä ja muilla poppakonsteilla sen verran, ettei mikään tavalliseen viittaava ole malttanut kelvata. Toki tässä on tunnistettavia rytmejä ja melodioita, mutta se miten nämä kaikki on sommiteltu keskenään läpi albumin on vähintäänkin ihmeellistä - siis siten, että tälle maailmalle altistumaton joutuu väkisinkin jonkinlaiseen WTF-tilaan. Toki sitä on tullut itsekin kuunneltua jos jonkinlaista kokeellista musiikkia, mutta yhä vain tämä Siihhin rakennelma jaksaa raavituttaa päätä (tai kainaloita?). 

Surrealistinen meininki ja aikamoista trippailua kaikenkaikkiaan, eikä dadaakaan olla unohdettu (tarkoituksellako?). Vaporwave aaveet heiluvat ja heiluttavat venettä, ja lapsetkin tuntuvat olevan jotenkin kummallisia - ja voi toki olla aiheellista kysyä, että mitkä lapset ja missä!? Tanssivatko he pään sisällä, siellä missä unet asuvat? Onko se pään sisällä vai minkään sisällä, sitäkin voi miettiä - ja tämä musiikki varmasti auttaa sen kanssa painimisessa. Välillä voi laittaa omaa kehoaan likoon myös ja steppailla pyörän maton päällä kuvitteellisen discovalon välkkyessä valkoisiin seiniin. Suljetaan hetkeksi silmät ja ollaan jo yökerhossa. On todella myöhä, ihmiset ovat jo eläimiä, ja eläimet viidakossa. 

Totallo on siististi ja hyvin tuotettua modernia värikästä äänimaailmaa. Jotain suttuisampaakin juttua tänne olisi varmasti voinut sekaan laitella, uskon että toimisi hyvin - mutta kyllä tämä tosiaa kelpaa näinkin. Tannerin juttuihin kannattaa tutustua, siellä on paljon monenlaista ihmeteltävää. Voi aloitella vaikka lafkansa Guggenhavn Archiven julkaisuista, jossa muuten levyjen digiversioita saa itse nimeämällään hinnalla.

Kansitaide: Samuli Tanner

MOGAO / MOOZZHEAD - Split

 

 

 

Kasetti, Narcolepsia, 2021

● 

Portugalilaisen noiseen erikoistuneen lafkan julkaisu, jolla kaksi suomalaista samoissa kansissa. Muuten en ole lafkan julkaisuihin juurikaan tutustunut, mutta vaikuttaisi siltä, että melkolailla harsh painotteista suurin osa kataloogista - eikä nämä kaksi härmäläistä tee siihen poikkeusta.

Mogao möyryttää mikrofonia ja mukana tietysti iso kasa säröä ja feedbackiä. Vaikea sanoa mitä siinä on oikeastaan tapahtunut tehdessä, mutta ehkeipä sillä niin merkitystä olekaan. Aimo annos elektroniikkasurinaa ja murinaa vielä lisänä. Yhdessä tanssahdellen, tai vähintään hyppien, seinästä seinään, lattiasta kattoon... sellaisella vauhdilla, että ei aina kerkeä huomaamaan koska sitä ollaan ilmassa, koska seinässä taikka jossain siltä väliltä. Analyysit heittää kuperkeikkaa (ja takaperin voltteja) ja melu tekee täten tehtäväänsä. Aivopoimujen syväpuhdistusta ja rassausta, myllytystä unohtamatta. Äänen liikkeet alkavat näkymään tarkemmin, kun arkitajunta sumenee. Hienoja sävyeroja ja kudoksia tulee esiin, mutta niidenkin voi vain antaa olla. Voimakas virta vie helposti makuuasentoon huilaamaan, transsiin tai sen tapaiseen, josta herättyään (puolen loputtua) on olo tyhjä, muttei kuollut.

Tämän päälle aloittaa Moozzhead. Enemmän poikkoulevaa ja elektronista ääntä - mutta yhä tässä suristaan kovalla paineella eteenpäin, eli mistään hidastelusta ei ole tässäkään kyse. Voisikin ehkä ihmetellä, että mihinkä tässä on niin kova kiire... ja vastaus voi hyvinkin olla, että kiire pois siitä arkisesta möllötyksestä jolla aivot täyttyy väkisinkin, ja jokaisella tietysti omalla tavallaan eri ainesosista rakentuneina. Makuulta voi hypähtää jo pois ja heiluttelmaan kehoaan hengen vallassa, ekstaattisessa hurmoksessa. Se tuntuu syvällä ytimessä, ja tai syvältä ytimestä tulevana kosmisena energiana. Avaruus ja keho ovat yhtä, musta aukko ja aurinko, tähdet ja supernovat - kaikki samassa sopassa ja joku (eli mielesi) sekoittaa tätä puisella kauhalla. Jotain siitä syntyy, koko ajan sen huomaa, että jokin siellä kasvaa ja kasvaa - mutta onko se hulluus? Ja jos on, kuinka hyvin sen hallitsee, vai tarvitseeko lisähappea? Ei auta kuin kokeilla itse ja katsella kuinka käy. Jos ei tunnu missään, niin on parempi hypätä kovempaan kamaan (Irwiniin?) tai miettiä, että kuuntelisiko ehkä uudestaan toisenlaisena ajankohtana. Kappale on nimeltään "Constellation Of Noise Symptom" - jonka huomaan vasta myöhemmin, ja hyvinhän se tuohon sopii. Kakkosbiisi "Whirlwind Pendulum" toimii enemmän painepesurina. Siivotaan niitä edellisen kokkailun jälkiä, mutta mitään lauluja ei siinä kyllä vihellellä samalla. Pitkään menee ja tuudittaa taas kuulijaa makuuasentoon. Mielessä voi käydä kysymyksiä... mitäs tämä nyt sitten on, miksi minä tunnen näin kun nyt tunnen ja mitä tämän jälkeen? Uutta nauhaako pesään vaiko nyt vain fiilistellen näissä vesissä, vai ottaisiko sitä vaikka jotain vitamiinia.

Kokonaisuudessaan oikein hyvä kasetti, tosin lyhempänäkin olisi ainakin itselleni toiminut. Noisea kuunnellessa ja siitä kirjoittaessa voi varmaan herkästi alkaa aina kuvailemaan juttuja samalla tavalla julkaisusta toiseen. Toki näissä kaikissa on eroja, huomaa jo näistä kahdesta puolesta - mutta kuinka pitkälle päästään arvioita kirjoitellessa ilman toistoa. Sen aika näyttäköön... ja turha kai sitä muutenkaan murehtia; ensimmäinen meluarvio vasta nyt tässä käsillä.

JUKKA HERVA - Talvisade

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kasetti, Pulla Oy / Muistikirja, 2022

●

Vuonna 2020 äänitettyä materiaalia tässä. Vaikuttaisi sähkökitaralla ja syntikoilla enimmäkseen tehdyltä, mutta on tässä seassa myös kenttä-äänityksiä, ja kenties jotain muutakin. Rauhallinen ja rauhoittava ilmapiiri soi alusta loppuun asti, ja myös erittäin kauniilla tavalla. Haikeita miltei melankolisia melodioita, jotka liikkuvat hissukseen, tuudittavat päiväuntenmaille ja meditatiiviseen tilaan; tai vähintään rajamaille. Äänimaailma on tarkoin haettu, siltä se ainakin kuullostaa. Ei mitään hätää näy olleen tuotannossa - eikä se tarkoita sitä, että tässä olisi erityisen hifisti viilailtu. Soundit ovat hyvät, mutta sillä tavalla, että ei olla liikoja pelätty suttuisempien osien mukanaoloa, ja se juuri tästä tekeekin erityisen hyvän... tai siis lisää albumin taiteellista kokonaisarvoa.

Henkinen transkendentaalinen ulottuvuus on käsinkosketeltavissa. Missään avaruuden mustissa aukoissa tässä ei seikkailla, vaan tunnelma on ennemminkin maanläheinen. Luonnon kauneutta, hiljaisia paikkoja, jossa mieli tyhjenee kuin itsestään. Joissain paikon tämä muistuttaa jopa legendaarista Popol Vuhia!

Ajattoman oloista upeaa musiikkia. Kannattaa ottaa kuulolle!

Kansitaide: Kaisa Kunelius