MOGAO / MOOZZHEAD - Split

Kasetti, Narcolepsia, 2021

● 

Portugalilaisen noiseen erikoistuneen lafkan julkaisu, jolla kaksi suomalaista samoissa kansissa. Muuten en ole lafkan julkaisuihin juurikaan tutustunut, mutta vaikuttaisi siltä, että melkolailla harsh painotteista suurin osa kataloogista - eikä nämä kaksi härmäläistä tee siihen poikkeusta.

Mogao möyryttää mikrofonia ja mukana tietysti iso kasa säröä ja feedbackiä. Vaikea sanoa mitä siinä on oikeastaan tapahtunut tehdessä, mutta ehkeipä sillä niin merkitystä olekaan. Aimo annos elektroniikkasurinaa ja murinaa vielä lisänä. Yhdessä tanssahdellen, tai vähintään hyppien, seinästä seinään, lattiasta kattoon... sellaisella vauhdilla, että ei aina kerkeä huomaamaan koska sitä ollaan ilmassa, koska seinässä taikka jossain siltä väliltä. Analyysit heittää kuperkeikkaa (ja takaperin voltteja) ja melu tekee täten tehtäväänsä. Aivopoimujen syväpuhdistusta ja rassausta, myllytystä unohtamatta. Äänen liikkeet alkavat näkymään tarkemmin, kun arkitajunta sumenee. Hienoja sävyeroja ja kudoksia tulee esiin, mutta niidenkin voi vain antaa olla. Voimakas virta vie helposti makuuasentoon huilaamaan, transsiin tai sen tapaiseen, josta herättyään (puolen loputtua) on olo tyhjä, muttei kuollut.

Tämän päälle aloittaa Moozzhead. Enemmän poikkoulevaa ja elektronista ääntä - mutta yhä tässä suristaan kovalla paineella eteenpäin, eli mistään hidastelusta ei ole tässäkään kyse. Voisikin ehkä ihmetellä, että mihinkä tässä on niin kova kiire... ja vastaus voi hyvinkin olla, että kiire pois siitä arkisesta möllötyksestä jolla aivot täyttyy väkisinkin, ja jokaisella tietysti omalla tavallaan eri ainesosista rakentuneina. Makuulta voi hypähtää jo pois ja heiluttelmaan kehoaan hengen vallassa, ekstaattisessa hurmoksessa. Se tuntuu syvällä ytimessä, ja tai syvältä ytimestä tulevana kosmisena energiana. Avaruus ja keho ovat yhtä, musta aukko ja aurinko, tähdet ja supernovat - kaikki samassa sopassa ja joku (eli mielesi) sekoittaa tätä puisella kauhalla. Jotain siitä syntyy, koko ajan sen huomaa, että jokin siellä kasvaa ja kasvaa - mutta onko se hulluus? Ja jos on, kuinka hyvin sen hallitsee, vai tarvitseeko lisähappea? Ei auta kuin kokeilla itse ja katsella kuinka käy. Jos ei tunnu missään, niin on parempi hypätä kovempaan kamaan (Irwiniin?) tai miettiä, että kuuntelisiko ehkä uudestaan toisenlaisena ajankohtana. Kappale on nimeltään "Constellation Of Noise Symptom" - jonka huomaan vasta myöhemmin, ja hyvinhän se tuohon sopii. Kakkosbiisi "Whirlwind Pendulum" toimii enemmän painepesurina. Siivotaan niitä edellisen kokkailun jälkiä, mutta mitään lauluja ei siinä kyllä vihellellä samalla. Pitkään menee ja tuudittaa taas kuulijaa makuuasentoon. Mielessä voi käydä kysymyksiä... mitäs tämä nyt sitten on, miksi minä tunnen näin kun nyt tunnen ja mitä tämän jälkeen? Uutta nauhaako pesään vaiko nyt vain fiilistellen näissä vesissä, vai ottaisiko sitä vaikka jotain vitamiinia.

Kokonaisuudessaan oikein hyvä kasetti, tosin lyhempänäkin olisi ainakin itselleni toiminut. Noisea kuunnellessa ja siitä kirjoittaessa voi varmaan herkästi alkaa aina kuvailemaan juttuja samalla tavalla julkaisusta toiseen. Toki näissä kaikissa on eroja, huomaa jo näistä kahdesta puolesta - mutta kuinka pitkälle päästään arvioita kirjoitellessa ilman toistoa. Sen aika näyttäköön... ja turha kai sitä muutenkaan murehtia; ensimmäinen meluarvio vasta nyt tässä käsillä.