VCOBT & UND - Collaboration

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

LP, They Broke My TV-Production / Blame the Victim, 2021

●

 

Melko vähälle huomiolle jäänyt julkaisu tämä, eikä ole itse julkaisijatkaan tästä pahemmin ääntä pidelleet, tai jos ovat, olen ollut muualla, mikä sekin hyvin todennäköistä. UND tai U.N.D tai Unseen Noise Death on nimenä ollut tuttu jo parinkymmenen vuoden takaa, mutten ole tainut siihen koskaan aiemmin tutustua, vaikka tekijänä onki Jonte Ekman, jonka kanssa joskus aikoinaan tuli oltua yhteydessä; ainakin YesMeansYes orkesteriin liittyen (levytilauksia, haastattelu taannoiseen zineeni yms). VCOBT on itselleni täysin entuudestaan tuntematon.

Musiikki tällä levyllä on pikemminkin äänitaidetta, tai melua kuin mitään yleisesti musiikiksi määriteltyä. Ei melodioita ja rytmejä - tai niinhän sitä voisi helposti sanoa. Myös näinkin abstraktiin äänimaisemaan ne on kätkettynä, eli jos todella haluaa niitä etsiä niin kyllä löytää, mutta ne näyttäytyy enemmänkin mikroskooppisena. Onko niiden löytämisestä sitten mitään iloa tai hyötyä, se on kunkin oma asian - eikä se oikeastaan tässä nyt liity tämän levyn arvioimiseen. Muutenkin nämä kirjoittelut lähtevät helposti lapasesta vähän minne sattuu, mutta suht asian vierellä kuitenkin pyritään jossain määrin pysymään.

Noise kategoriaan tämän siis helposti heittää, mutta mitään armotonta harsh vyörytystä tässä ei ole kuin korkeintaan elementteinä. Feedbackiä, särötettyä raapimista ja kolinaa, huminaa ja taajuuksien aaltoilua, surinaa - sitä kyllä riittää. Industriaalia äänimaisemaa, mutta ei kylmällä konemaisella tavalla, vaan ihan improvisoimalla soittaen. Ihmisen kosketus ja soittaminen kuuluu, ja mielestäni juuri tämä tekeekin tästä erinomaisen levyn. Soittotapa on hillittyä ja hidasta. Äänet tuntuvat hallituilta ja eikä missään vaiheessa lähdetä varsinaisesti revittelemään. Hitaus hidastaa myös kuulijan tajuntaa ja pistää syventymään arkitajunnan ulkopuolelle, ehkä vain mykistääkseen sen, mutta myös tarjoten uutta näkymää. Visuaalisesti voidaan ehkä pyöriä karuimmissa kuvissa, tai vähintään siellä missä ihmisiä ei ole - mutta ei tämä mitään apokalyptistä hulluutta tarjoa. Joissain määrin tulee soitannollisesti mieleen jopa A Handful of Dust, legendaarinen free improvisaatio ryhmä Uudesta-Seelannista, mikä ainakin omalla kohdallani on hieno saavutus. Ei siten, että tämä kuullostaisi juuri siltä, sillä on tässä aivan omaa lähestymistäkin. Abstraktia melua on maailmalla toki julkaistu valtavan paljon, mutta juuri tämäntyylisiä levyjä ei ole muuten tullut vastaan, tuo AHoD nyt ainoana mielessä (ja sekin enemmän rock). 

Kannet kertoo levyn olevan äänitetty livenä 2017-2021. Kenties sitä on miksattu jälkikäteen tai hieman editoitu, en tiedä, mutta lopputulos on kuitenkin siisti ja hienosti koottu. Kappaleita ei ole nimetty, vaan ovat vain simppelisti merkattu A ja B puoliksi. Ainoaksi viitteeksi johonkin teemaan jää epätarkka kansikuva valaistulla pimellä rakennuksen pihalla, jossa jalanjäljet lumessa, sekä takakannen kuva rappukäytävästä. En ole löytänyt näille ja musiikille omassa päässäni järjellistä tai edes järjetöntä yhteyttä, mutta siinä ne nyt ovat, dadaa tai ei.

Suosittelen tutustumaan. 100kpl:n painos.

MARJA AHTI - Still Lives

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

LP, Students of Decay, 2021

●

Tämän hankkimisessa meni jopa niin pitkään, että oli keretty tehdä toinen painos. Mutta onneksi se tehtiin. Joskus hitaudesta sakotetaan ja saa etsiä etsimäänsä kalliilla. Toisinaan on mysteeri miksi jotkin asiat menevät kaupaksi niin ripeästi, kun toisille menee vuosia samassa erässä. Mutta - Marja on toki jaksanut käydä eri maissa esittämässä musiikkiaan ja saanut hyvin alan lehdistöä ja muuta mediaa mukaan tähän touhuun. Kysyntää siis riittää, tällaisellekin pop-musiikista kaukana olevalle äänitaiteelle, ja se on toki positiivista.

Levy on jaettu kahdeksaan nimettyyn kappaleeseen, mutta toisistaan irrallisia nämä ei ole. Omiin korviini tässä on tarina, kuin runollinen elokuva, jossa siirrytään kohtauksista toisiin. Mitenkään lineaarinen tarina ei ole, vaan tässä kamera liikkuu unenomaisissa kuvissa, jossa ei varsinaisesti näy alkua tai loppua. Jokainen hetki voi olla alku tai loppu, tai olla olematta. Näitä asioita ei toki tarvitse kuullessa miettiä, mutta tässä hengessä nämä äänet kulkevat.

Levyä on huolella rakenneltu. Kenttä-äänityksiä ja elektronisia surinoita, ja yhteen liiteltynä. On usein vaikea sanoa onko kyseessä kumpaa, vai liekö kaiken aikaa molempia. Myös akustisia soitettuja ääniä saattaa olla seassa - mutta näitä ei ole kansiinkaan eritelty, eikä näistä ole haluttu mitään mainita. Eihän musiikinkuuntelun kuulu ollakaan arvuutteluleikkiä sillä, että mistä ääni on peräisin, ja että mitä vahvistinta ja mikseriä on milloin missäkin kohtaa käytetty. Joillekin se ehkä sitä on, toki, mutta kyllä tällä levyllä päähuomio kiinnittyy varmasti tuotannolliseen puoleen ja siitä eskaloituvaan visioon unimaailmassa (ja sitä kautta mielessä, tajunnassa ylipäätään).

Todella yksityiskohtaisia kohtauksia, käänneltynä ja väänneltynä tarpeeksi kauan jotta mikään ei olisi valmiiksi pureskellun kuulloista. Ryppyjä ja naarmuja on paikoin, mutta nekin on järjestelty siten, että niissä paistaa niiden kauneus. Tunnelmaltaan levy on maltillinen, mutta koko ajan on ilmassa myös tietynlaista odottavaa "uhkaa". Tämä lainausmerkeissä siksi, että kyse on pehmeästä virrasta mikä ei ole varsinaista pelkoa, vaan pikemminkin siitä johtuvaa, että kaiken aikaa on niin aistit auki ja varuillaan uusien yllättävien tapahtumien/äänien suhteen. Mitä sitten tapahtuu? Toisinaan kuuntelemme hiljaa, aivan hiljaa ja hetken päästä soi jo kellot kovaa. Ympäristökin muuttuu, ja kaikki tapahtuu nopeasti ja siihen on vain sulauduttava mukaan, oli se sitten pimeää tai vaaleaa, kylmää taikka lämmintä. Tätä kautta pääsee varmasti siis keskittyneeseen tilaan (jos tohtii siis kuunnella). Mitään suoranaista mantraa ei tarjota, mutta keho elää varmasti mukana tätä kuunnellessa.

Varsinaisesta musiikin soittamisesta ei tässä ole tässä kyse. Pikemminkin tämä on eri äänistä rakennettua kokonaisuutta (jos se ei jo tullut tuosta aiemmin ilmi). Vaikka maltillisesti edetään suuremmalla aallolla, niin jatkuvasti tässä kyllä jotain tapahtuu ja siirrytään tarkastamaan eri paikkoja samasta kohtauksesta, tai jostain siitä läheltä. Voi ollakin, että kaikki levyn tapahtumat ovatkin jossain verrattain pienessä tilassa, jota vain tarkastellaan mahdollisimman monesta eri kohtaa, ja erilaisten linssien läpi. Useamman kerran tulee mieleen, että tässä oleskellaan jossain luostarimiljöössä.

Tämä on samalla mielensä tai itsensä haastamista uudelle ja syventymistä elämän kuvien äärelle. Ne heijastuvat jokaisessa omanlaisinaan, kenties jopa pelottavina tai vaikeina asioina, mutta hyvin se pitää hereillä ja herättelee muuten nukkumassa olevia alueita. Uusi sivu alkaa usein jo ennenkuin edellinen on kerennyt edes päättyä.

kansitaide: Mikko Kuorinki